Kriiseilyä

Olen kehittänyt hakuharrastuksesta itselleni kriisin. Nyt aletaan nimittäin olla siinä pisteessä, että pitäisi kohta päättää, haluanko kisata siinä vaiko enkö. Meidän ultimate-tavoite on päästä Novan kans hälyryhmään joskus hamaassa tulevaisuudessa, mutta koska se on niin kovin kaukainen juttu, alkuperäinen ajatus oli kisata siinä välissä PEKO-puolella. Välitavoitteet ja silleen. Mutta nyt, kun olen päässyt seuraamaan entisten, nykyisten ja tulevien hälykoirien + ohjaajien työskentelyä aitiopaikalta, on saattanut mieli vähän muuttua. Nämä kaksi asiaa kun hengailee pikkuisen erilaisissa sfääreissä. Plus kisaaminen PEKO-kokeissa siirtäisi jo valmiiksi kaukaista tavoitetta vieläkin kauemmas, kun pitäisi ensin opettaa koiralle pistot ja sitten vielä se partiointi. Ja jos pistoja haluaa opettaa, ne olisi vähän niinkuin pakko opettaa ensin. Voihan plääh.

Kriiseily lähti liikkelle siis siitä, kun alkoi hajottaa ajatus pistojen ja risteilyn opettamisesta koiralle. Koko lajin kulmakivet kisoissa, mutta joilla ei ole minkään valtakunnan merkitystä tositoimissa. Miks koiran pitää osata tehdä suoria pistoja? Miks hakualueella ei saa palata taaksepäin? Miks pitää tehdä risteilyä? Miks ohjaajan pitäisi pysyä jollain etsintälinjalla, mikä idea siinäkin on? Miks niitä ukkoja ei voi vaan etsiä partioimalla? Eniten noissa pistoissa tökkii varmaankin se, että haluaisin pitää näköavut minimissä (ja kuuloapuja en kyllä halua käyttää ollenkaan), mutta noistahan ne (suorat) pistot rakentuu. Tarttis varmaan päästä noita kisoja seuraamaan niin sais vähän paremman käsityksen, miltä noiden kisaajien työskentely näyttää ja kuinka pilkun viilausta ne pistot siellä on. Meidän porukassa kaikki on partioivia koiria, niin ei pääse tuota oikein näkemään.

Jatketaan haun parissa, mutta jätetään nurinat pois. Minäpäs olin lauantaiyönä maalimiehenä pelastuskoirien pimeäkokeessa! Olipa melkoisen huisi kokemus. Osallistujia oli vain 4, mutta silti kello oli 3 kun kotiin pääsin. Olin maalimiehenä kolmelle koiralle, joista yksi jätti mut metsään. Kolmesti se siinä pyörähti, mutta ei vain saanut hajua. Tuo olikin kyseiselle koiralle peruskoe, muut olivat hälykoiria taidontarkistuksessa. Ainoastaan yksi koirakko läpäisi kokeen, kertoo jotain vaativuudesta. Metsässä oli pimeää. Ja kun pisti peiton päälle, oli vielä pimeämpää. Yllätyin vähän, että ei siellä kuitenkaan juurikaan pelottanut kökkiä yksin keskellä pimeää metsää. Yksi hetki oli kuitenkin melkoisen karmaiseva.. Koirilla oli siis liiveissään vilkkuvalot sekä kellot, joten niiden liikkeet vähintäänkin kuuli jonkin matkan päästä. Jossain vaiheessa havahduin siihen, että mun selän takana katkeilee oksia tasaiseen tahtiin. Valoja ei näy eikä kelloa kuulu. Se tunne kun tiedät, että sun selän takana on joku, mutta se joku ei ole koira, on aikas hirveä. Ei se joku mua kuitenkaan syönyt, joten nou hätä. Toisellekin maalimiehelle kävi samalla tavalla muutamaa tuntia myöhemmin. Kiva oli kuulla jälkeenpäin, että alueella liikkuu mm. ilveksiä. Pikkuisen pääsin näkemään hälykoirien ja ohjaajien työskentelyä, ja olihan se hienoa. Vaikka suurimmalla osalla menikin homma läskiksi. Iski kunnolla tajuntaan, kuinka paljon se ohjaajalta oikeasti vaatii. Ei riitä keskilinjalla kulkeminen ja koiran lähettäminen pistoille.

Kaiffarit

Nova täytti tänään 4kk <3. Kauheaa, ei se vielä saa kasvaa! Tottista ollaan tehty ja pari jälkeäkin, niistä lisää joskus, kun ajatus taas kulkee. Nyt siirryn pohtimaan elämän suuria kysymyksiä: kisatako vai eikö kisata?