Tänään oltiin Novan kans pelastamassa ihmisiä oikein Sipoossa asti. Meinasi iskän ja velipuolen treenit kuihtua kasaan vähäisen osallistujamäärän vuoksi, joten riensimme siis Supernovan, joka myös Pikku-Rekkuna tunnetaan, kanssa hätiin. ;) Metsässä me ei olla treenattu nyt useampaan viikkoon, joten oli mukavaa käydä sielläkin välillä. Maastoa voisi kuvailla hankalaksi. Oli jyrkkää mäkeä, kaatuneita puita, liukasta kalliota ja kaikkea siltä väliltä. Oman lisämausteensa ja sydämentykytyksensä hommaan toi lähellä pyörivät hirvestäjät. Onneksi oli punainen pipo (laiha lohtu, kun onhan nuo onnistuneet ampumaan kanssahirvestäjiäkin). Novalle otettiin kolme maalimiestä yksi kerrallaan piiloon. Eka taisi olla kompostikehikossa, jonka yksi sivu oli auki. Se olikin helppo piilo, ei kauan nenä tuhissut ukkelilla. Seuraava oli vähän kauempana ison juurakon takana, sitä sai jo vähän etsiäkin, mutta nopeasti löytyi kuitenkin. Viimeinen ukko katosi ylös jyrkkään rinteeseen, Nova lähti kamalaa kyytiä kapuamaan rinnettä ylös, en itse pysynyt edes perässä. Nova syöksyi maalimiehen ohi rinteen päälle ja painatteli siellä menemään. Tuli kutsusta takaisin. Itse olin pöljästi jäänyt patsastelemaan ihan maalimiehen lähelle, ja siitähän se sitten nopeasti löytyi. Noh, virheistä oppii ja silleen, tästä lähtien seuraan kyllä sitä koiraa ainaki jonkun matkaa, vaikka lähtisikin huitelemaan kauemmas.
Nyt mä sitten pääsin näkemään sitä kisaorientoituneiden ihmisten treeniä, ja olihan se tosi erilaista. Mä alan kuitenkin kallistua siihen, että hylkään kisa-ajatuksen haun osalta romukoppaan ja keskityn treenaamaan Novasta suoraan hälykoiraa. Tavoitteet kun kuitenkin on siellä, joten mun motivaatio ei ehkä riitä hinkkaamaan suoria pistoja. Toivottavasti en tule katumapäälle, niistä pistoja kun voi olla pikkusen vaikeampi alkaa opetteleen siinä parin vuoden päästä...
Paluumatkalla oli sitten ihan pakko pyörähtää Järvenpäässä Petpostissa ostamassa Novalle asiaankuuluvat vermeet. Pieni pelastuspoika <3
Kirjoitellaanpas samaan syssyyn vielä eilisestä jäljestä. Rikottiin taas ennätyksiä, 95 askelta. Vähän oli alussa enemmän vauhtia edelliskertaan nähden, mutta en nyt ihan rynnimiseksi sitä kuitenkaan sanoisi. Siinä puolenvälin paikkeilla alkoi Nova rauhoittumaan ja mun ei sen jälkeen tarvinnut puuttua hommaan yhtään. Rauhallisesti eteni askel askeleelta. Pari kertaa vilkaisi mua jäljen loppupuoliskolla, oisko alkanut väsyä? Huomenna sitten luvassa lisää ajelua, kun suuntaamme jälleen pentutreffeille!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti